KOMMENTTI KIRKON KANNANOTTOON, V. 2000

– (Minulta pyydetty kirjoitus)

***

Kommentti kirkon kannanottoon ”Joka viettelee yhden näistä pienimmistä… Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisy ja kirkon vastuu”

Eero Järvilehto, 1.11.2000

*

Hyvät puolet:

On hieno asia, että kirkon ja seurakunnan piireissä on herätty pohtimaan hyväksikäyttöasioitakin. Kirjanen oli ulkoisesti hyvin laadittu, ja asiantuntijoiden kirjoitukset olivat tiiviissä paketissa paljon tietoa antavia, joiden merkitys asiaa kohtaamattomalle lyhyessä muodossaan antaa varmasti tukea jatkotoimenpiteisiin ryhtymiselle kohdatessaan ongelmaa. Hyväksikäyttöä käsittelevänä opetusmateriaalina kirjanen on erinomainen.

Puutteet ja heikkoudet:

Kyseenalaisia olettamuksia?

On kuitenkin hämmentävää yhä uudestaan törmätä asiantuntijoiden yksioikoisiin olettamuksiin, mitä hyväksikäytön ongelmiin liittyy monesti useitakin. Markku Väätäisen osuus oli merkille pantavaa siinä, että se ei ollut sortunut yksinkertaistuksiin ja yksioikoisiin tulkintoihin hyväksikäyttäjistä, kuten Anne Forssénilla, joka esittää näkemystensä tueksi asiantuntijoiden maailmanlaajuista yhteisymmärrystä seuraavasti: ”Maailmalla vallitsee laaja asiantuntijoiden yhteisymmärrys siitä, että tekijällä itsellään on jokseenkin poikkeuksetta hyväksikäytön kohteeksi joutumisen tai jokin muunlainen heitteillejätön tausta lapsuudessa.” Ensinnäkään kaikki kohtaamani asiantuntijat eivät jaa samaa näkemystä, toisekseen tekijöiden taustoista on monenlaisia tutkimuksia, joista mm. mainittavan poikkeuksen tekee laaja 500 tuomion saaneen tekijän käsittävä hyvin monipuolisesti lähestyvä englantilaistutkimus, *(Waterhouse, 1996), jossa hyväksikäytön kokeneiden osuus hyväksikäyttäjien taustoista oli alle 13% ja fyysistä väkivaltaa heistä oli kokenut suunnilleen saman suuruinen joukko.

Itseäni tämä yksioikoinen käsitys siitä, mikä hyväksikäytön takana on, on mietityttänyt paljonkin. On selvää, että osalla hyväksikäyttäjistä on hyväksikäyttökokemus itselläänkin, mutta mielestäni se on kaikkea muuta kuin selittävä tekijä, koska suurin osa hyväksikäytön kokeneista ei suin surminkaan tekisi mitään niin inhottavaa toiselle, mitä itse ovat joutuneet kokemaan ja kärsimään. Tätä yleistyksen esittäjät eivät koskaan ole huomanneet ottaa esiin. Usein törmää myös käsitykseen, että hyväksikäyttäjät eivät ymmärrä hyväksikäytetyn tunteita, ja sitä miten vakavasti hyväksikäyttö loukkaa hyväksikäytetyn ihmisyyttä. Tämä tulee esiin esim. kirjasessa mainittujen hoito-ohjelmien kohdalla hyväksikäyttäjille. Siinä on esillä mielestäni toinen avoin ristiriita, kuinka hyväksikäyttäjä ei tietäisi miltä hyväksikäyttö tuntuu, jos hän on itse kokenut hyväksikäytön.

Pedofiliaa, kuten muitakin seksuaalisuuden nk. poikkeavuuksia käsittelevät tutkimukset, esim. trans- ja homo- lukien myös lesboseksuaalisuuden, taustoista asiantuntijat ovat kirjoittaneet, että yksiselitteisiä syitä niihin ei tunneta, kuten Markku Väätäinenkin toi esille. Kaikki edellä mainitut ovat liitetty hyväksikäytönkin yksioikoisiksi seuraamuksiksi, vaikka taustoissa saattaisi olla paljon muitakin, vieläpä enemmän selittäviä tekijöitä. Kaikesta huolimatta jotkut asiantuntijat tai asiantuntijoina esiintyvät ihmiset jaksavat inttämiseen asti olla pohtimatta, mitkä ne todelliset syyt pedofiliaan ja hyväksikäyttökäyttäytymiseen voivat olla, ja selittävät asian yksioikoisella olettamuksellaan. Hyväksikäyttöä kokeneiden kanssa keskustellessani joskus tästä asiasta olemme löytäneet asiantuntijoiden, sekä olettamukseen muuten pidättäytyvien hyväksikäyttöä kokemattomien henkilöiden käyttäytymiselle selityksen, niin ikään olettamuksellisen. Hyväksikäyttö on niin vaikea asia kohdata, että hyväksikäyttöä kokemattomat ihmiset jopa asiantuntijoita myöten haluavat projisoida hyväksikäyttökäyttäytymisen pois itsestään toteamuksella, ”hyväksikäyttäjät ovat itse hyväksikäytettyjä”, jolloin se on poissa heistä.

Käsitys on yksioikoisuudessaan, mustavalkoisuudessaan, sekä asiantuntijoille ja muillekin ihmisille yleistyskelpoisuudessaan, omiaan aiheuttamaan hyväksikäytön kokeneille vain lisätuskaa, syyllisyyttä, sekä pelkoja entisestään. Asiantuntijoilla ja muillakin ihmisillä on suuri vaara tämän olettamuksen varassa ajautua tilanteeseen, jossa uhrista epäillään syyllistä: ”siinä on potentiaalinen uuden teon suorittaja”, ja samalla syylliseksi todettuihin saatetaan suhtautua lempeän ymmärtävästi: ”hänhän oli itsekin hyväksikäytetty”, jolloin tilanne kääntyy täysin päälaelleen. Tämä voi pahimmillaan tukkia hyväksikäytöstä kärsineiden suut entisestään, ja luo hyväksikäyttäjille jälleen yhden hyvän excusen selitellä vastuutaan pois teoistaan. Kuten edellä kuitenkin totesin, osalla hyväksikäyttäjistä todella on hyväksikäyttötausta, osalla taas ei ole, ja näiden osien suuruuksista on olemassa erilaisia tutkimuksia, mikä tekee asian paljon yleistävää ja yksinkertaistavaa olettamusta monimutkaisemmaksi ja monitasoisemmaksi kysymykseksi.

Hyväksikäyttökäyttäytymistä olisi syytä tutkia, ja varmasti mm. esim. mainitussa Waterhousen tutkimuksessa on tutkittukin, paljon laajemmin ja monitasoisempien taustasyiden ja olettamusten kautta, kuin ainoana yleispätevänä selitysmallina hyväksikäyttäjän oma hyväksikäyttökokemustausta. Miksi kaikista hyväksikäytetyistä ei tule hyväksikäyttäjiä, ei edes kaikista hyväksikäytön kokeneista miehistä, tai lopulta ei edes suurimmasta osasta tule hyväksikäyttäjiä? Miksi joistakin ihmisistä tulee hyväksikäyttäjiä, vaikka ovat itse kokeneet sen kamaluuden? Miksi jotkut hyväksikäyttävät, vaikka eivät ole kokeneetkaan hyväksikäyttöä, eivätkä näin ollen voikaan tietää miltä hyväksikäyttö hyväksikäytettävästä tuntuu, jolloin ehkä hyväksikäyttö voikin olla ymmärrettävämpää tietämättömyyttä ja tunteettomuutta, tunteissa samaistumisen puutetta hyväksikäytettävän tunteita kohtaan, johon edelleen hyväksikäyttäjien hoito pyrkii vastaamaan? Ja monien muiden kysymysten kautta, mitkä todella ovat siis ne tekijät, jotka tuottavat ihmisessä tarpeen hyväksikäyttää jotakuta tai joitakuita? Ja missä määrin ihmisen jokainen yksittäinen teko on lopultakin kiinni hänen omista valinnoista tässä ja nyt, kuin siitä, mitkä ovat olleet olosuhteet hänen elämässään silloin tai tuolloin? Olen päätynyt itse pohdinnoissani siihen lopputulokseen, jota eräät asiantuntijatkin ovat vahvistaneet sittemmin, että hyväksikäyttökäyttäytymiseen ei johda jokin yksi selittävä tekijä, kuten nyt mainittu tekijän oma hyväksikäytetyksi tulemisen kokemus, vaan käyttäytymiseen vaikuttaa monet eri tekijät, joista joidenkin kohdalla yhtenä osatekijänä voi olla malli oman hyväksikäyttökokemuksen kautta, joka taas monilla muilla selittää inhon ja vihan hyväksikäyttökäyttäytymistä ja hyväksikäyttäjiä kohtaan. Olennaista olisikin tunnistaa nuo muut tekijät, mitä ne ovat, ja mitä niiden kohdalla voitaisiin tehdä myös ennaltaehkäisevästi hyväksikäytettyjen hoidoissa, jotta toimintamalli ei jatkuisi hyväksikäyttävänä vaan sitä vastustavana.

Mikä kirkon vastuu?

Kun kyse oli kirkon kannanotosta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja kirkon vastuusta asian suhteen, tuli kirjasesta esiin kyllä asiantuntijavoimin niin lakipykälät kuin niiden tulkinta, juristien, poliisien, lastensuojelun, ja yhteiskunnan vastuu. Minä olin kuitenkin erittäin pettynyt, että kirkon kannanotossa oli lähinnä jaettu tiiviissä muodossa sitä perustietoutta, jota asiantuntijat ovat jo ennenkin kirjoittaneet lukuisiin moniin eri kirjoihin kaikkia yleistäviä olettamuksia myöten. Kirkon vastuu oli jätetty kuitenkin varsin hataraksi, lähinnä mainintoina YK:n lastenoikeuksien julistuksen koskettavan kirkkoa, hyväksikäyttöilmiön koskettavan kirkkoa, ja lastensuojeluilmoitusvelvollisuuden koskettavan kirkon työntekijöitä, sekä ajatuksena, että kirkon koulutukseen valinnoissa tulisi kiinnittää asiaan huomiota. Oli toki hyvä, että asioita edes sivuttiin sen verran, mutta kirkollisena kannanottona olisin olettanut pääpainon olevan nimenomaan kirkon vastuun esille ottamisessa. Mitä se on? Mitkä ovat ne kirkolliset ja seurakunnalliset toimenpiteet joihin ryhdytään, tulisi ryhtyä, tai mitä tulisi kehittää kun seurakunnan piirissä tulee ilmi hyväksikäyttöä, kun tekijä on joku kristitty läheinen, kun tekijä on seurakunnan työntekijä, tai muulla tavoin uskonnollinen vaikuttaja? Mitkä ovat ne mahdolliset hengellisen, kristillisen elämän vauriot, joihin kirkon ja seurakunnan tulisi puuttua, niin tekijän kuin uhrin, kuin heidän läheisten elämässä, kuin yhteiskunnallisella tasolla vaikuttajana ja moraalisena kannanottajana ja hengellisen elämän selkärankana Suomessa? Millä keinoin kirkon tulisi puuttua tilanteissa, joissa hyväksikäyttäjä esiintyy uskovaisena, tai on kirkon seurakuntien palveluksessa toimiva henkilö? Uskalletaanko kristillisessä kirkossamme vieläkään tunnustaa sitä yleisyyttä, mikä sisältyy kristillisen kirkon sisällä tapahtuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön? Kysymyksiin kirkon todellisesta vastuusta ei juurikaan kirjasesta vastauksia herunut.

Olen törmännyt moniin uskovaisten hyväksikäyttämiin, joista osalla tekijöistä on ollut myös seurakunnallisesti merkittävä asema. Kun yhden ihmisen tuttavapiiriin mahtuu monia ns. kristittyjen hyväksikäyttäjien uhreja on aivan selvää, että sitä tapahtuu kaikkiaankin seurakunnan sisällä ja seurakunnan rakenteissa käsittämättömän paljon verraten siihen, minkälainen rauhan, rakkauden, huolenpidon, ja hoivan tyyssija sen tulisi olla, mistä kaiken tämän kaltaisen tulisi puuttua, ja lapsena vielä luulikin kokonaan puuttuvan. Kirkollisen kannanoton tulisi olla moraalisesti ja hengellisesti voimakkaammin kantaa ottava, koska seurakunnan sisällä kuhiseva hyväksikäyttö on omiaan tuhoamaan seurakunnan yhteiskunnallista asemaa, jos seurakunta ei ota kantaa asioihin, joihin sen tulisi ottaa voimakkaasti kantaa ja ryhtyä myös selkeisiin toimenpiteisiin luottamusta rapistavien työntekijöiden kuriin saamiseksi.

Seurakunnallinen kasvatus tuottaa sinisilmäisiä hyvään uskovia lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat liiallisen kiltteyskasvatuksen tuloksena häikäilemättömien lasten, kirkon ja seurakuntien hyväksikäyttäjien narsistisien tarpeiden uhreja. Lasten kiltteyskasvatukseen olisi ensinnäkin kiinnitettävä huomiota, silloin lapsen ei tule kilttinä tyttönä tai poikana vaieta ja antaa anteeksi, ts. olla puhumatta, kuulematta, haistamatta, tuntematta, ja varsinkaan olla kuulumatta, jos aikuinen loukkaa lasta. Jos tekijä on uskovainen, seurakunnallinen vaikuttaja tai kirkon työntekijä, siihen on puututtava voimakkaasti hengellisen kasvatuksen keinoin, koska muutoin yhtenä hyväksikäytön pitkäaikaisena vaikutuksena on selkeästi nouseva uskontovihamielisyys niin hyväksikäytetyssä, häntä puolustavissa läheisissä, kuin myös hyväksikäyttöön kaikkiaan kielteisesti suhtautuvissa ihmisissä koko yhteiskunnassa. Ongelma on myös sielunhoidollinen, johon tulee liittyä Raamatun selkeä kanta, että Jumala ei hyväksy hyväksikäyttöä, ja syy ei ole lapsessa, ei myöskään Jumalan edessä. Synnin tekijä on hyväksikäyttäjä, uhri kantaa syyllisyyden viattomana, kuin ristiinnaulittu.

On surullista, kuinka löyhäksi kristillinen hengellinen ja moraalinen kannanotto kirjasessa on jäänyt, kun kirjanen on sinänsä tärkeisiin, mutta melkeinpä kirjasta kuin kirjasta löytyviin yleisiin asioihin keskittynyttä asiatietoa. Kuitenkin kristinuskolla olisi paljon myös hoidollista annettavaa syyllisyyden, häpeän, oikeudenmukaisuuden ja moraalin tukipilarina hyväksikäytön ongelmienkin suhteen. Itse olen löytänyt monia parantaviakin ajatuksia ja oivalluksia juuri Raamatun kautta! Asian olisi korjannut jonkun asiaan perehtyneen sielunhoitajapastorin luku kirkon vastuusta ja hyväksikäytöstä sielunhoidollisena ongelmana. Miksi hyväksikäytettyjen tulisi unohtaen antaa anteeksi, vaikka Jeesuskin on valmis laittamaan lasten viettelijät myllynkivi kaulassa meren pohjaan? Anteeksianto itsessään on hyvä asia oikein ymmärrettynä, oikein tulkittuna, oikein käytettynä, ilman pakko anteeksiantoa. Sinänsä yhtä vaurioittavaa, ellei jopa vaurioittavampaa voi olla hyväksikäytetyn pakottaminen anteeksiantamattomuuteen. Oikeus anteeksiantamattomuuteen voi kuitenkin palvella ihmistä myös merkittävästi, jopa saman kaltaisesti kuin anteeksianto, jos anteeksiantaminen on esim. ollut hyväksikäytetyn ihmisen kohdalla kristillisen vallankäytön välineenä, johon kristillisissä piireissä myös usein syyllistytään. Anteeksiantoa ja sen merkitystä tulisikin pohtia näiden kysymysten äärellä: mitä oikea anteeksianto on, mikä sen merkitys on, ja miten sen ylipäätään voi saavuttaa? Anteeksiannon pakko vain lisää todellisen anteeksiannon vastaisuutta, anteeksiannon näyttelemistä todellisen katkeroituneisuuden vallitessa sisimmässä. Myös synnin käsitettä, synnin merkitystä, synnin tunnustamista, synti-termiä syyllisyyden käsittelyn mahdollisena välineenä, ja Jumalan armoa sielunhoidollisten kysymysten äärellä voisi tarkastella yhteydessä hyväksikäytön ongelmiin.

Hyväksikäyttöä on verrattu juutalaisvainojen tuottamiin tunne-elämän traumoihin monissa yhteyksissä, joten anteeksiannosta voinen lopettaa ajatukseni juutalaisten sanontaan Holocaustista: ”Annamme anteeksi, vaan emme unohda”. Todellinen anteeksianto on oman itsensä kanssa sopusointuun pääsemistä unohtamatta koettuja vääryyksiä, ja ottaen opiksi niistä, kääntäen koetut kipeät asiat voimavaroiksi omaan elämään ja jakamisen kautta mahdollisesti muidenkin elämään. Anteeksianto on vihasta ja katkeruudesta luopumista sitten, kun ihminen on siihen kypsä, kenties joskus tämän ajan tuolla puolen.

Olen pahoillani, että kommenttini on painottunut kritiikkiin kiitosten sijasta, mutta valitettavasti odotin enemmän, kuin mitä kirjanen lopultakaan antoi.

Kiittäen, Eero Järvilehto

* Waterhouse, Lorraine: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja hyväksikäyttäjät, (suom. Haikara, Tarja), Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996