USKONTUNNUSTUKSENI, 2001

Eero Järvilehto

*

Tämä on mun pienen ihmisen synnintunnustukseni ja lapsenmielinen uskontunnustukseni, johon minä kiinnitän oman uskoni Taivaan isiin:

Mun täytyy sanoa, että ihmettelen mitä hirveetä synnin tunnustamisessa on. Mä olen itse mieltänyt asian niin, että synti = ihmisyys. Koska Jumaluus = synnittömyys!!! Tämä myös sen vuoksi, että törmään todella kultaisiin suloisiin ihmisiin toisinaan, jotka huokuu rakkautta ja välittämistä läheisiään kohtaan ja ympäristöönsä, jotka eivät ole suoranaisen pahoja, siis julmia, sydämettömiä, kylmiä, kieroja, inhottavia, kammottavia. Jokaisessa on toki rikkinäisyytensä, heikkoutensa, mutta synnin määrittelemisenä vain suoranaiseksi pahuudeksi, niinkuin ihminen pahuuden ymmärtää on paljon suppeampi, kuin mitä syntisyys on. Ihmisyys on syntisyyttä, sillä vain Jumala on synnitön. Jos ihminen pyrkii olemaan synnitön, hän pyrkii olemaan Jumala, jolloin hän tekeekin synnin, alkaen toimia Jumalan paikalla omavaltaisesti tuomiten muita, ilman Jumalan antamaa oikeutta. Kuinka inhimillistä se onkaan. 😉

Ajattelen, miksi en tunnustaisi olevani syntinen, sillä olenhan vain pieni ihminen, ja mulle riittääkin Raamatun lupaus, että syntisenä saan turvautua Jeesuksen sovitustyöhön. Eikä kukaan muu kuin itse perkele voi minua syyttää. Syyllisyyteni on Jeesuksen harteilla ikuisesti.

Teen päivittäin, joka hetki syntiä, sillä olen ihminen, enkä Jumala, tunnustan myös syntini joka hetki olemalla ihminen ja pysyttäytymällä lestissäni, pyrkimättä olemaan synnitön. En pyri synnittömyyteen, vaan pyrin tunnustamaan syntisyyteni, eli elämään ihmisyyttäni täydestä sielustani ja nauttien elämästäni luottaen Jeesuksen sovitukseen.

Vain Jumala voi tuomita minut helvettiin, jos luotan häneen väärin. Kiitos Jumalan, kukaan ihminen ei hänen valtaistuimelleen pääse istumaan, kunhan kokeilevat vaan tunkeutua samalle pallille isin kanssa!

Mulla on muuten aika ihana suhde ton isin kanssa. Musta isi on semmoinen söpö tyyppi, joka on ihanan lempee, ja välillä sen isin polvelle pääsee istuskeleen, mut sitten välillä tapellaan niin maan perusteellisesti. Ja joskus isi tuntuu hirveen julmalta. Joskus mä pienessä päässäni ajattelen, että käyköhän isin luona vieraita koskaan, muita kun se yksi paha hemmo, mikä sen nimi nyt taas olikaan se sielunvihollinen, eiku perkele. Se on semmonen pahis, jonka kans ei o kiva olla tekemisis, mut välil se tulee tänne lastenhuoneeseen pelotteleen ja uhoon. Onkohan se kännissä. Isoveikka on kans tosi söpö, se esikoispoju, musta se on hurjan rohkee, välil mäkin yritän olla rohkee niiku se, mut emmä sit uskallakaan, varsinki jos se öykkäriukko tulee käymään ja mölyämään mun huoneeseeni. Mä meen sängynalle piiloon, ja itken isin puoleen et tuu jo käskee se pois meilt kotoota. Mul on hyvät välit isoveikan kans. Se aina puolustaa mua, jos joku tyyppi tulee kiusaa, se on sanonu jopa puolustavansa, jos isi on mulle vihanen jostain mun kiukuttelustani. Emmä kyl ole onneksi hirveesti kiusattu, mut joskus semmosia pihan poikii tulee, jotka yrittää tönästä mut kumoon. Emmä niin niistä tytöist, ku ne vaa huutaa herjoja, tai sit ne tytöt on just tosi kivoja kavereit. Mut isoveikka on kyl kiva.

Tämmösii hassuja mielikuvia mulla on taivaankodin väestä. Joskus mä mietin kyl sitäkin, että onkohan isil yhtikäs kivoi kavereita, vai onko ne vaa jotain pahiksia, mut ku mä olen aina siä omas leikkihuoneessa ku iskällä on jotain vierait, eikä sinne tu ku tää yksi öykkäri joskus pääsee livahtaan. Onkohan se joku ”namusetä”, vähän semmonen tunne välillä, jos se ei o niin pahal päällä ja kännis! Mut isi on kova jäbä, ei se hyypiö pääse ku uhoon.

On mulla äiskäkin. Äiskä se on sitten ihana. Kodin Henki, niikus sanotaan, tiedättehän. Mun iskäl on kyl aikas hyvä suhde äiten kans, kattokaas ku se on sanonu mun isoveikalle, joka on kertonu mullekin, tuttisuiselle, että äitee ei sa pilkata, siitä joutuu arestiin, eikä sieltä nii vaa pääse pois. Se aresti kyl on hirveen pelottava, mut mun äiskä onkin kiva, ja se puolustaa mua kaikkein eniten.

Yöllä kun mä pelkään pimeetä, ja luulen, että mä oon ihan yksin pimeessä, mä joskus huomaankin, että äiskähän onkin siinä ihan vieressä ja silittää mut uneen.

Mut kyl mun täytyy myöntää, et joskus mä olen aikamoinen kauhukakara, riitelen ja tappelen tääl lasten huoneessa, ja mottailen toisia, ja olen olevinani niin fiksu, vaikka jos aattelisin vähän, ni tajuisin olevani aika tyhmä inttäessäni, et mäpäs, ja mun lusikkani, ja mun vaatteeni… KRÄÄK! Mut sitte se isoveikka tulee välillä ovelle sanoon, että he kamoon, eix isi o sanonu, et ei tommonen tappelu vetele, yrittää ojentaa mua ja muit pikkusisaruksiaan, joskus iskäki taitaa tulla vähän karjaseen, et olkaas ny kunnolla, tai muuten joudutte arestiin, ja kyl sillon pelottaa.

Sillon tulee vähän nolo olo, ainaski mulle, en tiä miten muille, ja meen sinne sänkyni alle piiloon häpeissäni, kunnes ehkä pystyn pyytään anteeksi, vaik tiedänkin olevani oikeessa ja oikeutettu tappeleen,… vaik siitähän se sit alkaa taas. Millonkohan sitä kasvais isoksi.

On mul semmoinenkin tunne välil, että mä olen jo tolkuttoman iso, ja voisin vaikka mennä sinne ulkomaille ihan yksin sinne naimisiin-maahan. Tai ois mulla se ihana prinsessa mukana. Mut kyl mä oon vielä niin pieni, että mietin, että tuliskohan äippä mukaan häähän. Mut isoveli on ainaki kertonu, et se menee joskus naimisiin, ja sitten meillä onki isot pirskeet, ja oikeen iso hääkakku, nam. 😉

Ehkäpä ajatukseni on höpöjä, mutta haluan ajatella näin lapsenmielisesti uskostani. Jumala antakoon anteeksi höpsöyteni. 🙂

Minä – Taivaan isin ja äitin poika

Eero Järvilehto