UHRIKUVIA 4.-5.

• ”Seksuaalirikoksen uhreille” ja ”Itsemurhan uhreille”,
• (Yhdeksi runoksi muokattuna)
  

***

 

Kuljen marraskuista pimeää puistotietä.

Puut ovat kuin haamuja,

jotka kohottavat pitkiä sormiaan

tuulessa syyttävästi.

 

Sataa.

Ne ovat kyyneleitäni,

ja sisälläni huutaa pieni lapsi:

 

”Se on sinun syysi!”,

”Olet saastainen!”

 

En ymmärrä,

kuljen päämäärättä

sateen ja tuulen piiskatessa kasvojani.

 

Mitä on tapahtunut.

En kykene puhumaan,

en edes itkemään.

 

Sade on itkuni,

kyyneleeni.

Se lohduttaa.

 

Nainen kulkee marraskuista puistotietä.

On pimeää ja sataa.

Musta varjo kulkee puun takana.

Vaanii saalistaan.

 

Hän tuo syyllisyyden

ja likaisuuden tunteen.

Hän vie määränpään,

tuolta ohikulkevalta naiselta.

Jättää yksin apua huutamaan.

 

Pieni tyttö kulkee marraskuista puistotietä.

Sataa, sataa vaan.

On pimeää,

eikä määränpäätä näy.

 

Hänen sydämensä itkee,

on huutanut jo kauan tuskasta.

 

Syyttänyt syytöntä.

Askeleet hoipertelee.

Joku kyytiinsä kutsuu,

tyttö katoaa.

 

Vapauta syyllisyydestä,

tuskasta, joka ei meille kuulu,

ja kaada se kaikki niiden niskaan,

jotka ovat meitä pahoin kohdelleet.

 

Anna heille anteeksi.

Anna meille anteeksi.

 

Sisältämme huutaa pimeys,

tyhjyys on pukeutunut yksinäisyyteen.

Hän huutaa kutsuvasti, halajavasti.

Minä haluan sinut.

Minä voitan sinut,

en anna periksi.

 

Suonissani kulkee veri,

joka piinaa minua.

Etsin kadotettua onnea.

Päiviäni, jolloin menestyin.

 

Nyt olen vain raato,

kuoleman perimä.

Hän, voittajani.

 

Eero Järvilehto