ESITELMÄNI, 1986
***
Eero Järvilehto: Shostakovitsh-esitelmä, kevät 1986, Tampereen Yhteiskoulu, musiikkiluokka 7c
*
Dmitri Shostakovitsh on Neuvostoliittolainen säveltäjä, joka syntyi Pietarissa 25.9.1906 ja kuoli Moskovassa 9.8.1975. Shostakovitshin Puolasta kotoisin olevat vanhemmat olivat musikaalisia: isä, joka oli ammatiltaan kemisti, lauloi mielellään venäläisiä romansseja ja mustalaislauluja, äiti oli käynyt konservatorion ja antoi pianotunteja. Yhdeksänvuotiaana Shostakovitsh alkoi opiskella pianon soittoa äitinsä johdolla ja pääsi jo vuotta myöhemmin Glasserin musiikkikouluun, ja kaksi vuotta myöhemmin Shostakovitsh soitti Bachin Woltemperiertes Clavierin, joka sisältää 2 kirjaa, joissa on molemmissa 24 preludia ja fuugaa pianolle. Säveltämisen hän aloitti jo 11-vuotiaana ja oli 12-vuotiaana säveltänyt mm. pianosarjan ”Sotilas”, sekä ”Surumarssin vallankumouksen uhrien muistolle”, ja ”Vallankumoussinfonian”, molemmat pianolle. Kaikki nämä teokset hän hävitti kymmenisen vuotta myöhemmin. (huom. myöhempi lisäys: Surumarssi on sittemmin löydetty 1980-luvulla). Niiden otsikot enteilivät kuitenkin hänen kehitystään säveltäjänä, samalla kun ne myös heijastivat hänen sukunsa taustaa: Hänen Liettuassa syntynyt isoisänsä Boleslav Szostakovicz oli osallistunut Puolan kapinaan 1863 ja karkotettu Siperiaan. 1905 Shostakovitshin koti oli ollut Pietarissa tsaaria vastustavien opiskelijoiden salainen kohtauspaikka. Shostakovitsh koki itse vallankumoustapahtumat 1917 Pietarin kaduilla ja palasi niihin moneen kertaan musiikissaan ja artikkeleissaan. 13-vuotiaana, vuonna 1919, hän kirjoittautui Pietarin konservatorioon: Laitoksen silloinen rehtori Aleksandr Glazunov kehotti häntä opiskelemaan nimenomaan sävellystä. Opettajakseen Shostakovitsh sai Maksimilian Steinbergin, joka aikanaan oli ollut Rimski-Korsakovin lempioppilas. Shostakovitsh herätti nopeasti yhä suurempaa huomiota lahjakkuudellaan. 1920-luvun alkupuolella nuori Shostakovitsh joutui taistelemaan taloudellisten vaikeuksien kanssa. Isän kuoltua 1922 hänen oli autettava perhettään ansaitsemalla rahaa elokuvateatterin pianonsoittajana. Myös keuhkotauti vaikeutti hänen opintojaan. Glazunov, joka piti Shostakovitshia ”uutena Mozartina”, oli suureksi avuksi; hänen ansiostaan kansankomissaarien neuvosto myönsi Shostakovitshille yksityisstipendin. Vuonna 1923 Shostakovitsh suoritti pianodiplomin L. Nikolajevin johdolla, ja esitti konsertissaan mm. Beethovenin Hammerklavier-sonaatin. Näinä vuosina hän esiintyi paljon pianistina, ja osallistui 1927 Varsovan ensimmäisiin kansainvälisiin Chopin-pianokilpailuihin. Hänen maanmiehensä Lev Oborin voitti, Shostakovitsh sai diplomin.
Sävellysdiplomin Shostakovitsh suoritti 1925 Steinbergin johdolla diplomityönään Sinfonia No: 1, op. 10. Sen 1926 pidetystä kantaesityksestä tuli suuri menestys, ja pian teosta esitettiin myös Euroopan eri maissa sekä Yhdysvalloissa. Sinfoniassa näkyvät jo Shostakovitshille luonteenomaiset ainekset: pisteliäs ironia ja syvällinen tunteilu, omituinen huumori ja hienostunut lyyrisyys – jotka on koko hänen tuotannolleen keskeisiä. Shostakovitshin yksiosaisesta Sinfoniasta No: 2, op. 14, 1927, tuli kumminkin aivan erilainen kuin ensimmäisestä. Sen alaotsikkona on ”Lokakuu”, joka on säveltäjänsä kannanotto tuohon aikaan käytyihin keskusteluihin aidosta neuvosto-sinfoniasta. Sen soittimistoon kuului tiettävästi alun perin myös tehtaan pilli – viittauksena futurismiin, joka ihailee koneita. Kun teos useita vuosikymmeniä myöhemmin esitettiin uudelleen, pilli oli poistettu, mutta muita moderneja aineksia oli jäljellä riittävästi. Teos ei kuitenkaan saavuttanut yleisömenestystä. Myös Sinfonia No: 3, op. 20 lisänimeltään ”Vappu”, 1929, on yksiosainen ja sisältää, kuten toinenkin sinfonia, loppukuoron. Myöskään Sinfonia No: 3 ei saavuttanut yleisömenestystä. Suuriksi menestyksiksi sen sijaan muodostuivat ooppera Nenä, kantaesitys 1930, ja baletti Kultainen aika, 1930. Nenän libretto perustuu Nikolai Gogolin saman nimiseen novelliin. Myös Shostakovitshin toisesta oopperasta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, kantaesitys 1934, uusittu laitos nimellä Katerina Izmailova, 1956, tuli suuri menestys. Shostakovitsh oli 29-vuotias aloittaessaan Sinfoniaansa No: 4, op. 43. Shostakovitshin mielen täyttivät myrskyisten neuvostovuosien monet vaikutukset, länsimainen modernismi, futurismi, nuori neuvostoliittolainen teatteri ja elokuva. Sinfoniasta piti tulla hänen kypsyyskokeensa säveltäjänä, mutta sen valmistuessa 1936 tilanne oli muuttunut. Saman vuoden tammikuussa sanomalehti Pravda oli hyökännyt voimakkaasti ooppera Katerina Izmailovassa esiintyviä ”formalistisia taipumuksia” vastaan. Helmikuussa seurasi toinen hyökkäys; tällä kertaa kohteena hänen balettinsa ”Kirkas puro”. Shostakovitshin nimi alkoi häipyä oopperoiden ja konserttien ohjelmistosta, ja monumentaalinen Sinfonia No: 4 jäi pitkäksi aikaa pelkäksi legendaksi. Vuodeksi 1936 suunniteltu esitys peruttiin ja kantaesitys tapahtui vasta vuonna 1961. Sinfoniaa No: 5, op. 47, 1937, Shostakovitsh on luonnehtinut itse ”neuvostotaiteilijan vastaukseksi oikeutettuun arvosteluun”. Sinfonia No: 6, op. 54, 1939, kantaesityksensä jälkeen syksyllä herätti vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan. Sinfoniasta No: 7, op. 60, luen teille Shostakovitshin muistelmista otteen, hän sanoo seuraavaa:
***KIRJAKATKELMA: DMITRI SHOSTAKOVITSHIN MUISTELMAT***
Shostakovitsh sävelsi piiritetyssä Leningradissa Sinfoniansa No: 7 kolme ensimmäistä osaa, jotka kestävät lähes tunnin. Ne valmistuivat muutamassa kuukaudessa. Syyskuussa 1941 Shostakovitsh lennätettiin perheineen Moskovaan, missä viimeinen osa valmistui joulukuussa. Sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran Kuibyshevissa Volgan varrella. Sen ensiesityspäivänä pidetään kuitenkin 9.8.1942, jolloin se kaikui Leningradissa. Teosta esitettiin jo sodan aikana eri puolilla maailmaa; Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Australiassa. Partituuri lähetettiin maasta mikrofilmattuna salateitse Keski-Idän ja Afrikan kautta USA:han, jossa kapelimestarit kiistelivät sen ensiesitysoikeudesta. Kilvan päätteeksi sen lopulta johti Arturo Toskanini heinäkuussa 1942 NBC:n konsertissa. Nyt kuuntelemme katkelman Shostakovitshin Sinfoniasta No: 7, ensimmäisestä osasta.
***MUSIIKKINÄYTE: SINFONIA NO: 7, OP. 60, OSASTA 1.***
Tämän jälkeen Shostakovitsh sävelsi oopperan Goholin Pelureista sekä Sinfonian No: 8, op. 65, joka valmistui kesällä 1943 Stalingradin taisteluiden päätyttyä. Virallisesti sinfonioita No: 7 ja No: 8 pidetään Hitlerin hyökkäyksien kuvauksina Neuvostoliittoon Leningradiin ja Stalingradiin Toisen Maailman Sodan aikana. Siksi niitä kutsutaan ”Sotasinfonioiksi”.
1945 Shostakovitshilta odotettiin epäilemättä voitonsinfoniaa juuri päättyneen sodan voiton kunniaksi, mutta hän yllättikin yleisönsä: Sinfonia No: 9, op. 70, 1945, on leikkisä, kevyt, klassishenkistä iloa poreileva teos, ainoastaan kolmannessa ja neljännessä osassa on surullisia vivahteita. Sinfonia No: 10, op. 93, 1953 sisältää tekijälleen luonteenomaisia vastakohtaisia aineksia. Teoksen painopiste sijoittuu sen ensimmäiseen laveaan osaan. Toisen osan hurja sävelpyörre on selvä muistuma sodasta, kun taas kolmas osa tuntuu sisältävän subjektiivisia mietteitä; siinä esiintyy Shostakovitshin musiikillinen monogrammi D-Es-C-H, joka sisältyy myös moniin muihin teoksiin, mm. Jousikvartettoon No: 8, op. 110, ja Viulukonserttoon No: 1, op. 77. Kuuntelemme nyt Shostakovitshin Viulukonsertosta No: 1 toisesta osasta näytteen:
***MUSIIKKINÄYTE: VIULUKONSERTTO NO: 1, OP. 77, OSASTA 2.***
Sinfonia No: 11, op. 103, lisänimeltään ”Vuosi 1905″, 1957, joka kuuluu Shostakovitshin merkkiteoksiin, kuvailee nimensä mukaan vuoden 1905 vallankumousta tyyliin, jossa yhdistyvät monet säveltäjälle luonteenomaiset piirteet: venäläisyys Musorgskyn hengessä, vallankumous, traagisuus ja kansanomaisuus. Valoisat ainekset puuttuvat Sinfoniasta kokonaan, ja ehkä juuri sen vuoksi se vetoaa kuulijoihin enemmän kuin Sinfonia No: 12, op. 112, jonka nimi on ”Vuosi 1917″, 1961, jossa säveltäjä ylistää paljon ulkokohtaisemmin ja sovinnaisemmin 1917 vallankumousta. Sinfonia No: 13, op. 113, 1962, perustuu Jevgeni Jevtushenkon runoihin. Sinfonia aiheutti arvostelua virallisten piirien taholta, ja toisen esityksen jälkeen se vedettiin pois ohjelmistosta. Vasta syksyllä 1965 se esitettiin uudelleen. Sinfonia No: 14, op. 135, 1969, on omistettu säveltäjä Benjamin Brittenille. Teos voidaan nähdä eräänlaisena jatkeena Musorgskyn laulusarjalle Kuoleman lauluja ja tansseja. Kaikki Sinfonian 11 osaa käsittelevät kuolemaa. Ohjelmallisia piirteitä on myös viimeisellä Sinfonialla No: 15, op. 141, 1971, joka on kuitenkin puhtaasti instrumentaalinen teos.
Nyt olemme käyneet Shostakovitshin Sinfoniat läpi, joten siirrymme hänen muuhun musiikkituotantoonsa. Shostakovitsh sävelsi kaksi pienimuotoisempaa pianokonserttoa, vuosina 1933 ja 1957. Shostakovitshin 24 preludia ja fuugaa, op. 87, kuuluu pianokirjallisuuden suurteoksiin, jotka sisältävät pianismia, mutta ennen kaikkea syvälle tunkeutuvaa tunnelmointia, ilmapiiriä, herkkiä melodisia oivalluksia ja täydellistä muodonkäsittelyä. Kuuntelemme Shostakovitshin 24 preludista ja fuugasta, op. 87, No: 17 kokonaan.
***MUSIIKKINÄYTE: 24 PRELUDIA JA FUUGAA, OP. 87, NO: 17***
Musiikin kerronnallisuus korostuu erityisesti Shostakovitshin viulu- ja sellokonsertoissa. Molemmat viulukonserttonsa Shostakovitsh on omistanut David Oistrahille, ja molemmat sellokonserttonsa Mstislav Rostropovitshille – maailman parhaimmistoon kuuluville viulistille ja sellistille. Viulukonsertto No: 1, op. 77, 1948, sijoittuu lähemmäs sinfoniaa kuin klassista konserttoa, konserton sinfonista rakennetta korostaa myös sen neliosaisuus. Kantaesityksensä konsertto sai vasta 1955. Kuuntelemme Shostakovitshin Viulukonsertosta No: 1, op. 77, katkelman 3. Osasta, Passacaglia. Passacaglia tarkoittaa muutaman tahdin mittaista toistuvaa bassomelodiaa, joka saattaa esiintyä muissakin sävelkorkeuksissa.
***MUSIIKKINÄYTE: VIULUKONSERTTO NO: 1, OP. 77, OSASTA 3.***
Viulukonsertto No: 2, op. 129, 1967 on edeltäjäänsä verrattuna yksinkertaisempi. Sooloääntä ei käytetä yhtä monipuolisesti kuin ensimmäisessä konsertossa, mutta sillä on silti entistä hallitsevampi rooli. Sellokonserttonsa No: 1, op. 107, Shostakovitsh sävelsi 1959, ja Sellokonsertto No: 2, op. 126 sai kantaesityksensä Shostakovitshin 60-vuotisjuhlakonsertissa, 1966. Teos on hämmästyttävän elinvoimaista musiikkia, mutta se ei pääty voitonriemuun; se on ensimmäinen teos 1965 sattuneen vakavan sydänkohtauksen jälkeen. Viimeiseksi sävellykseksi jäi elokuussa 1975 valmistunut alttoviulusonaatti, joka on yhtäältä riipaiseva, toisaalta valoisan toiveikas. Lopuksi kuuntelemme Shostakovitshin 24 preludista ja fuugasta, op. 87 No: 15 kokonaan.
***MUSIIKKINÄYTE: 24 PRELUDIA JA FUUGAA, OP. 87, NO: 15***